Täytyy pitää ohjat omissa käsissä, ei saa antaa periksi. Käännän kasvoni pois, kun yrität suudella, töytäisen sinua, kun yrität koskettaa. Älä venytä tätä enää: annetaan ajan hoitaa.

Nyt sinulla on asunto, yksiönloukko keskustan laidalla. Pärjäätkö? Ja toisaalta, ei se ole minun asiani.

Mietin kaikkia niitä hupakkoja, joita raahaat asunnollesi baari-illan jälkeen. Naitko heitä humalansekaisessa huumassa takaapäin vai suoraan edestä, katse tiukasti sykkivissä, upottavin sinisissä silmissä? Läiskitkö heitä pakaroille, huudatko, laukeatko karjahtaen?

Ja toisaalta, ei se ole enää minun asiani. Nait ketä haluat.

Jos yhden kerran vielä, tämän kerran. Tule. Ota minut rajusti takaapäin, sitten edestä, sivulta. Lyö minua, huudata! Haluan muistaa, miltä tämä tuntui: hyvä kipu. Haluan muistaa selkäsi tatuoinnin, kuvio kuviolta, muistaa sinut tuuma tuumalta, juova juovalta. Joskus olet ollut vain minun.

 

Hän sanoo: en halua päästää susta irti.

En minäkään haluaisi otteeni irtoavan, mutta miksi rääkätä enää näitä poloisia ihmissydämiä? Kärsimme kumpikin. Minä en uskalla enää heittäytyä ja sinä pelkäät, etten minä uskalla enää heittäytyä. Miksi ripustautua toiseen, kun jossakin voi olla joku muu, joku sellainen, jonka kanssa kaikki on mutkatonta?

Kidutan itseäni ajattelemalla sinua jonkun toisen kanssa - hyväilemässä, silittämässä, työntymässä kosteaan, tuntemattomaan naiseen, syvälle, pohjaan asti, huokailet ja laukeat. Minä en halua! Entä jos sinä löydät uuden naisen ennen kuin minä tutustun keneenkään? Mikä loukkaus se olisikaan ylpeydelleni! Täytyy äkkiä löytää joku. Ihan kuka tahansa. Jotta sinua sattuisi ensin, lujaa.

Seksi, jota olemme harrastaneet eromme jälkeen, on ollut mielipuolisen mahtavaa. Sellaista, ettei koskaan aikaisemmin. Olet tuntunut uudelta, erilaiselta, kaukaisemmalta ja kuitenkin läheisemmältä kuin koskaan. Olen katsonut sinuun kuin et olisi kukaan ja kuin olisit koko maailma.

Silti. Oli virhe, että päästin sinut taas lähelle. Olit kolme viikkoa muualla ja minä vapisin kotonani hämärässä, pelkäsin nukahtaa yksin. Piti opetella rutiinit uudestaan: muista syödä, nukkua, katsoa televisiota, peseytyä, hengittää. Kolmen viikon jälkeen minusta tuntui, että halkeaisin, että yksinäisyys tappaisi minut. Pyysin sinut luokseni taas, tartuin sinuun, ripustauduin, huokailin pimeässä: pelasta minut.

Mutta et sinä minua pysty pelastamaan. Enää.

Täytyy uskaltaa repeytyä irti. Vihdoin.

Täytyy uskaltaa jättää tämä kaikki taakse, jotta jossakin voi alkaa jotakin uutta.

Tunne herätessäni oli vihmova: haluanko sittenkään luopua tästä kaikesta. Haluan. En halua. Vuode, josta nousin vastahakoisesti, on kätkenyt lakanoidensa väliin, kietonut peittojen alle paljon - sinut ja minut. En halua nousta tuoksustasi.

Tiedän. Me olemme hyviä yhdessä ja me olemme huonoja. Me osaamme mitä vaan emmekä osaa sittenkään. Sinä olet mennyt ja olet kuitenkin yhä tässä, muuttolaatikoissa ympäri asuntoa. Hae ne pois. Ole kiltti ja hae ne pois.

Äläkä hae sittenkään.

Kuinka minä selviän? Kuinka saan käsiini langanpään, löydän voimaa keriä sitä itseeni päin, reväyttää auki, päästä eteenpäin, löytää järki?